I do agree, that my original starting point on the slaves and their passion was rather shallow, and it was meant to be as such. Ofc there are numerous things contributing on the “why black gospel music came to be as it is”, and one of the reasons surely is the African culture it came from. Likewise, there are any number of reasons, why our western society is not bursting with outward expressions of different feelings. But the reasons are not mutually exclusive, and it is quite hard to determine how much weight we should put on each one of them we can think of.

But I do still hold, that not caring leads to not feeling. And I do see alot of things why we just don’t care that much. We have it so well and its easy. We don’t even see how things would change. So I would tend to disagree with the weight you put to the status-thing. Status is indeed important to us, but our lack of passions is not so much about status. Our lack of showing feelings might be that, as you write, but my original thought was about passions, which transcend mere feelings. Passions are a mixture of dreams, goals and feelings. Passions also trancend us as people and get us to strive for something bigger than ourselves. Thats something I was craving for in the original thought.

We need that extra “superhuman” power to find that love and grace. I’m not sure we can find it if we dont lose and win it all first.

Tää tulee nyt tietty ihan mutupohjalta, mutta en usko että gospel-musiikin vitaalisuus tulee suoraviivaisesti orjuuden mukanaan tuomista kauheuksista. Dokkarien perusteellä afrikkalainen kansanmusiikki on joka tapauksessa paljon rytmikkäämpää ja koko kehon ilmaisua enemmän hyödyntävää kuin eurooppalaiset musiikkiperinteet noin keskimäärin.

Orjuus on varmaankin vaikuttanut oman yhteisön tiivistymiseen ulkoisen uhan (orjuuttajien) alla. Painajaismaista ja toivotonta tilannetta on päässyt pakoon mm. rituaalisessa yhteislaulussa. Ilon ja toivon tai surun ja ahdistuksen laulaminen jo sinänsä toimii tunteen purkautumistienä, ja vaikutus varmaankin vahvistuu jos saa samalla kokea yhteenkuuluvuutta muihin laulajiin.

Länsimaissa ei ole pahemmin ollut suurta ulkoista uhkaa, ja silloin paine ja rasitus tulee ryhmästä itsestään (tästä syystä ongelmissa rypevät (valtiot) haluavat löytää ulkoisen syyllisen ongelmiinsa (kuten Hitler löysi syyllisen juutalaisista)). Toisaalta holokausti ei saanut juutalaisia laulamaan ja tanssimaan innoittuneesti. Mitä länsimaiseen ja keskiluokkaiseen ilmaisuun tulee, niin se on niin monisyinen kulttuuristen perinteiden keitos, että sen miettimiseen tarvitsee vähän pidemmälti aikaa.

Itse koen, että keskiluokkainen pidättyvyys johtuu mm. pikemminkin saavutetun statuksen menettämisen pelosta ja länsimaisesta yksilökeskeisyydestä (jotka tavallaan tässä kietoutuvat yhteen), kuin siitä että elämä olisi niin tyydyttävää, että emme välitä tuntea. Tunneilmaisun pidättyvyys koetaan kulttuurissamme merkkinä itsehillinnästä ja sen taas nähdään merkitsevän henkistä vahvuutta. Johan suomalainen sanontakin toteaa, että “mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjännaurajasta”.

Ryhmäpaine edellyttänee yhtälailla ruodussa pysymistä kulttuurista riippumatta. Ehkä gospel-porukassa paheksutaan jos joku laulaa hartaan vakavana virsiään revittelemättä ollenkaan. On kuitenkin ilahduttavaa havaita, että ihmiset ja yhteisöt voivat muuttua, vaikkakin hitaahkosti. Kyllä Suomi ja suomalaiset mm. ovat nykyään varsin erilaista porukkaa kuin esim. vain parikymmentä vuotta sitten.